Kiusaaminen.fi

Olen täyttämässä keväällä 30vuotta ja koulukiusaaminen loppui kohdallani 7vuotta sitten,mutta en ole niitä kyennyt unohtamaan enkä ole niistä edes pystynyt puhumaan.Muistot ahdistaa ja pelottaa minua vieläkin.Kiusaajaporukan suurimpien pahisten näkeminen tässä pari päivää sitten teki erittäin pahaa ja olen nyt asiaa itkenyt itsekseni muutaman päivän ajan.Ja itkua vaan tuntuu riittävän.Mulla nousi muistot hyvin jälleen mieleeni ja tuntuu kuin ne olisivat tällä hetkellä tapahtuvia asioita.

Minua kiusattiin jo 5-vuotiaana omalla kotipihallani. Suurin syy oli karsastus ja ujouteni. Yläasteella kiusaaminen paheni entisestään. Ekaluokalta asti parhaana ystävänäni pitämäni tyttökin hylkäsi minut. Olin koulussa aina yksin,minua nimiteltiin, pilkattiin, huudeltiin, tönittiin, potkitiin, pahoinpideltiin. Tavaroitani sabotoitiin. Kotiini tultiin asiakseen vittuilemaan. Ruokalassa kukaan luokkakaveri ei halunnut istua kanssani samassa pöydässä, joskus päähäni heiteltiin perunoita ym. Opettajat eivät puuttuneet, vanhempani eivät tehneet asialle mitään. Isäni sanoi, etten käy koulua kavereiden takia. Pikkuveljelläni ei ollut mitään kuria eikä rajoja, hänkin haukkui ja kiusasi minua. Se oli isän mielestä vain hauskaa. Minua siis mollattiin sekä kotona että koulussa. Tunsin itseni arvottomaksi, vihasin ja inhosin itsessäni kaikkea. Häpesin itseäni ja sitä, että minua kiusattiin enkä kehdannut puhua siitä kenellekkään. Koulumenestykseni laski. Ala-asteella keskiarvoni oli yli kahdeksan, yläasteella vähän päälle seitsemän, koska en pystynyt keskittymään enää lukemiseen.Kärsin jännittämisestä, sosiaalisten tilanteiden pelosta, univaikeuksista, toivoin kuolevani ja olin tahallani tarkkaamaton liikenteessä. Kerran jäin pyörällä auton alle ja olin melkein pettynyt kun selvisin pelkällä säikähdyksellä, viiltelin itseäni ja mietin, mikä olisi helpoin tapa kuolla. Menin lukioon, mutta keskeytin sen toisella luokalla, koska minua syrjittiin sielläkin ja pelkäsin, että tulen perusteellisesti nolatuksi vanhojenpäivänä eikä kukaan huolisi minua tanssiparikseen. Menin ammattikouluun, kiusaaminen jatkui sielläkin. Täysi-ikäiseksi tultuani ja työelämään mentyäni itsetuntoni hiukan koheni, mutta lievä päihdeongelma on tullut jäädäkseen. Olen käynyt muutamia kertoja lääkärissä masennuksen ja univaikeuksien takia. Rauhoittavat ja unitabletit aiheuttivat lääkeriippuvuuden, josta oli aika vaikea päästä eroon, mutta onnistui kuitenkin. Työskentelen matalapalkka-alalla mutta pidän työstäni ja työkavereistani. Nykyään olen suhteellisen tyytyväinen elämääni 43-vuotiaana. Vieläkin tunnen oloni vaivautuneeksi jos nään jonkun entisen koulukaverini. Mietin, mitä hän minusta ajattelee, pitääkö minua outona tai vastenmielisenä.

Mielestäni voisimme alkaa miettiä yhdessä sitä, kuinka kiusaamisen kokemisen jälkeen voi oppia arvostamaan itseään? Kuinka voi yrittää opetella näkemään itsensä myönteisesti ja rakastamaan itseään?

Itse ajattelen, että voisi aluksi keskittyä miettimään ja tekemään niitä asioita, joista itse nauttii ja joista tulee hyvä olo. Täytyy antaa itselle lupa irrottautua arjesta ja pitää hauskaa. Elämä on ja ei ole vakavaa.

Moikka. Oon 21 vuotias nainen ja kärsin koulukiusaamisesta monta vuotta. Edelleen sattuu paljon, kun miettii näitä asioita. En tiedä koska pääsen yli näistä kivuliaista muistoista..

Se alkoi 5 luokalla ala-asteella ja jatkui amiksen loppuun saakka.
Syytin itseäni aina kouluaikoina kiusaamisesta, että mussa on pakko olla jotain vikaa. tottakai sitä alkaa itseensä syyttämään kun ei ole itse tehnyt toisille mitään pahaa ja silti saa kaiken paskan niskaansa.
Ala-asteella oli sellanen tyttö kaksikko, jotka levitti musta juttuja mitkä ei pitänyt paikkansa, koitti saada kaikki mun luokkakaverit mua vastaan, huuteli ja haukkui, katto pahasti, kuiski, osotteli ja nauroi välitunnilla porukassa. Aiheeksi he keksivät ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä, haukuttiin ulkonäköä, pukeutumista, puhetyyliä yms.
Kun menin sitten ylä-asteelle, sain paljon uusia ystäviä..Jotka sitten loppupeleissä eivät olleetkaan oikeita ystäviä.. meitä oli sellanen 7 hengen tyttöporukka, joista yks oli se porukan "kingi" joka päätti miten asiat tehdään. Nnoh, hän saikin päähänsä yhtäkkiä ruveta kiusaamaan yhtä tyttöä meidän porukassa. Kaikki tytöt sitten alkoi kiusaamaan tätä, ja jättivät porukan ulkopuolelle. Mä silti jatkoin kaveeraamista tämän tytön kanssa koska en ymmärtänyt miksi muut häntä kiusasivat. Hetken päästä mä olin sitten seuraava jota alettii haukkumaa ja kiusaamaa. Kaikki salaisuudet mitä olin niille kavereilleni kertonut, ne kerto eteenpäin. Se oli kevään loppupuolilla, juuri kun kesäloma oli alkamassa. Muistan sen päivän kun mulle sateli viideltä eri ihmiseltä kännykkään haukkuma viestejä."Vitun huora!" "toivottavasti en nää sua enää ikinä" Olin ihan yksin koko kesän..
Kun menin 8 luokalle, eka koulu pv kesäloman jälkeen, olin ihan yksin. koko koulu "tiesi mun asioista enemmän ku minä itse". Tuntu että kaikki oli mua vastaan. Kunnes sitten onneks tutustuin koulussa uuteen tyttöön joka on edelleen mun hyvä ystävä. Oli edes joku joja ymmärsi, tuki ja kuunteli.

Olin sillon nuorempana niin kiltti, ujo, hiljainen ja sinisilmäinen että en ymmärtänyt vielä kuinka pahoja ihmisiä on olemassa. Siinä 8 luokan loppupuolella aloin sitten viiltelemään, kirjoitin valmiiksi jo itsemurhakirjeen ja aloin suunnitella tosissani itsemurhaa. Lopetin syömisen. Saatoin elää viikonkin vain parilla omenalla ja pienellä leivän palalla. Oli niin huono olo fyysisestikkin ettei edes tehnyt mieli syödä. Ei tehnyt mieli nukkua. Eikä todellakaan tehnyt mieli mennä kouluun..Itkin kokoajan kun olin kotona ja äitini vaan huusi mulle "mikä sua ny vaivaa?! lopeta se poraaminen ja kävisit edes koulussa kunnolla!!" en kertonut äidilleni mitään. äidillä oli muutenkin jo vaikeeta.. Hakeuduin sitten itse terveydenhuoltajalle ja kerroin itsemurhan suunittelusta, viiltelystä ja muutenkin ylesestä pahasta olosta ja kiusaamisesta. Sieltä lääkäriin ja lähete suoraan nuorisopsykiatriselle. Siellä mulla diagnosoitiin keskivaikea masennus.Aloin käymään siellä sit juttelemassa kerran viikossa ja mielialalääkitys alotettiin.

Menin sit amikseen ja siellä sama homma jatkui. Luokassa oli tyttöporukka jotka levitteli musta perättömiä juttuja, haukkuivat, osottelivat, nauroivat, tönivät jne. Yrittivät saada kaikki mua vastaan. Luokallani mulla oli 2 kaveria. Toinen niistä on vieläkin tosi hyvä ystävä.
Olin baarissa yks kerta ystäväni kanssa johon sitten ilmaantui tää amiksen luokan tyttöporukka. Ne tulivat moikkaamaan ystävääni, mua katsoivat todella alentavasti kulmien alta, kuiskivat ja nauroivat eivätkä edes tervehtineet. Tämä tyttö porukka toi mukanaan pari jätkää joiden kanssa olivat ilmeisesti baarissa tavanneet ja viettäneet aikaa keskenään. Jätkät huomasivat minut ja kaverini ja jättivät tyttöporukan keskenään ja tulivat meidän kanssa samaan pöytään istumaan. Tästähän tyttöporukka sitte suuttuivatkin. Eivät sanoneet mulle mitään mutta ilmeistä päätellen eivät hirveesti pitäneet näkemästään ku jätkät tulivat meidän viereen istumaan ja juttelemaan. Kysyin sitten tältä ystävältäni että "oon aina miettiny, mikä mussa on niin paljon vikana, miks mua on aina kiusattu, miks mua kiusataan?" kaverini katsoi minua pitkään, hymyili ja sanoi "ne on sulle kateellisia"

Kuultuani ystäväni kommentin, aloin miettiä asiaa vähän eri tavalla enkä enää niin paljoa syyttänyt itseäni. Myöhemmin mulle selvisi että näiden ala-aste kiusaajien elämä silloin kotona oli todella vaikeaa ja luultavasti he ottivat toisistaan tukea ja purkivat huonoa oloaan mun kiusaamiseen. Kiusaamisesta jäi isot arvet ja ne seuraavat mua luultavasti koko loppuelämäni. Kävin 3 vuotta psykiatrilla, sen jälkeen myös yksityisellä mutta enää en käy missään juttelemassa, syön vaan lääkkeitä. Nykyiset ystäväni joita on vähän, ovat erittäin arvokkaita minulle. Kantapäänkautta opin sitten näkemään ihmiset ja elämän eri tavalla..
Nyt te muut jotka tätä luette, joita on kiusattu niin tiedätte että ette ole yksin ja siitä voi selviytyä.! Älkää ikinä luovuttako!! Niillä kiusaajillaan on itsellään oikeesti tosi huono olla kun ne purkaa pahaa oloonsa muiden kiusaamisen, ne ei tiedä että kuinka paljon ne voi vaikuttaa toisen ihmisen elämään omilla teoillaan! vielä joku päivä ne sen ehkä tajuaa ja tulevat katumaan niitä tekojaan syvästi!