Kiusaaminen.fi

En tiedä saisinko kirjoittaa tänne, mutta... ehkei siitä haittaakaan ole...

Minua kiusattiin jo tarhassa. Tosin en muista siitä muuta kuin syrjinnän ja sen sellaisen. Ja myös ala-asteella, josta muistankin jo enemmän. Niin, ja kaveripiirissä tietenkin, tosin sekin piiri vaihtui koko ajan, eikä siihen ikinä kuulunut kuin yksi tai kaksi ihmistä kerralla. Ala-asteella kiusaaminen oli syrjintää, nimittelyä, pilkallista matkimista, ideoiden varastamista (tykkään keksiä tarinoita) ja kaikkea muuta muiden mielestä varmasti hyvin mukavaa.

Pahimmillaan kiusaaminen oli kuitenkin yläasteella. Ensinnäkin ne ainoat kaverit, kaikki kaksi, jotka minulla oli, lakkasivat puhumasta minulle, ettei heitäkin alettaisi kiusata. Sen lisäksi he levittivät kaikki asiani muiden tietoon (mm. isäni alkoholismin ja lievän narsismin ym.) Mutta kiusaaminen itsessään lähti vallan muista, ja levisi pian niin että kutakuinkin koko koulu kiusami minua. Se oli nimittelyä sekä koulussa että netissä, nimelläni kirjoitettiin koululehden nettisivujen vieraskirjaan + minusta kirjoitettiin sinne muiden omilla nimimerkeillä, irc-galleriasta tulostettiin joskus kuviani koulun seinille (ennen kuin poistin galtsu-tunnukseni), eräät oppilaat lähettivät minulle töykeitä haukkumissähköposteja, ja kouluun ei voinut kuvitellakaan menevänsä ilman että joku sanoisi jotain, nauraisi päälle porukkansa kanssa ja osoittelisi ym.
Mustien/tummien vaatteiden takia minua nimiteltiin usein saatananpalvojaksi, vaikka olin silloin vielä uskossa. Se tuntui aika ikävältä.

Mutta suurin syy kiusaamiseen oli iho-ongelmani; minulla on huono iho ja pärstässä oli mätäpaise jos toinenkin, ja niitä kyllä yritettiin hoitaa niin että oli kaikki rahat loppu. Mutta niiden takia kukaan ei halunnut puhua minulle, eikä olla kaverini. Kaikkea, mitä sanoin, arvosteltiin. Yksi opettaja sai minut kertomaan kuraattorille kiusaamisesta, kun olin jo aika pahasti masentunut enkä jaksanut enää oikein edes keskittyä tunneilla, enkä käynyt syömässä ollenkaan. Enkä oikeastaan syönyt kotonakaan. Kuraattori käski pitää vain matalaa profiilia, otti kiusaamis-ongelmani yleisenä vitsinä ja sanoi että olen vain keksinyt kaiken. Häntä ei kiinnostanut että olin viillellyt kädet verille, eikä hän ottanut todesta sitäkään, kun sanoin että tekisi mieleni tappaa itseni. Siihenkin kuraattori sanoi vain "Älä höpötä."

Sama syrjintä jatkui lukiossa. Kukaan ei halunnut tehdä ryhmätöitä kanssani eikä puhua minulle, saati istua vieressä tunilla. Tämän lisäksi kaikki kaverini, joita minulla ikinä on ollut, ovat aina puhuneet pahaa selkäni takana, levitelleet asioitani, ja lopuksi lakanneet puhumasta minulle kokonaan.

Nykyään en pysty ottamaan lainkaan kontaktia ihmisiin, elleivät he tee aloitetta. Pelkään jokaista sosiaalista tilannetta, pulssi nousee jo pelkästä ajatuksesta, että pitäisi puhua jollekin vieraalle. Tai tutummallekaan. Ääni tärisee ja kädet myös, itkettää ja pyörryttää. Puhelimella en soittele kenellekään, enkä koskaan käy missään, ettei vain kukaan ärsyynny siitä, että tämmöinen ala-arvoinen otus yrittää tulla mukaan. En luota ihmisiin laisinkaan, pelkään automaattisesti jokaisen vastaantulijan vihaavan minua, inhoan ulkonäköäni (erityisesti pärstääni), eikä minulla ole kavereita. Mikään ei koskaan innosta minua, enkä ole erityisen kiinnostunut mistään. Kyselen tutuiltani koko ajan, ovatko he puhuneet pahaa minusta, kokska olen varma, että ovat. Olo tuntuu aina yhtä vajaalta ja yksinäiseltä.

Mutta jos kerron tästä jollekin jonka pitäisi olla fiksu aikuinen, kaikki sanovat aina "Ei sulla mitään ongelmia voi olla, sä haluut vaan huomiota." Itse olen 21-v, enkä pääse elämässäni mihinkään suuntaan, koska mikään ei huvita eikä kiinnosta enää.

Pahoittelen, että tämmöisiä tylsiä ja turhanpäiväisyyksiä kirjoittelin...

Olen nyt 35-vuotias, joka on koulukiusauksem uhri. Siitä johtuen minulla on ollut huono itsetunto, ollut vähän kavereita, ollut vaikeaa lähestyä naisia ja on ollut usein mieli maissa. Tämän vuoden keväänä sain ensiaskelmat lähestyä naista jopa deittailun ja chattailun merkeissä, mutta se päättäyi lyhyesti toisen tapaamisen jälkeen. Hän vain poisti minut kaikkista yhteenotoista ja kun kyselin syytä niin ilmoitti etten olisi ollut kiinnostunut jatkamaan. Se aiheutti tosi pahan mielen minulle ja sen jälkeen tunsin että kaikki romahtui elämässäni. Sain kauheita itsemurhaajatuksia ja suunnittelin erilaisi keino miten ottaa itsemurhan. Läheisten ajatteleminen ja mikä pettymys heille tuotaisin (sekä että jättäisin kummipoikaa) oli syy että etsin työterveyshuollon kautta apua. Olen aloittamassa psykoterapia-käynttejä nyt missä rupean käsittelemään mm asioita peruskoulun asioista.

Minut koulukiusattin toisesta kolmannesta luokasta läpi koko peruskoulun. Sen aikana minut nimettiin eri kutsumanimellä, lyötiin ja potkaistiin. jätettiin ulkopuolella eri ryhmistä, yritettiin saada mut itkemään joka päivä jne. Minut jopa valittiin viimeiseksi liikunta tunneilla vaikka sain jalkapallosta parhaan pelaajan palkintoja useita kertoja junnuvuosina.

Joten minuun se on vaikeuttanut erittäin paljon. Kun on käynnyt ulos ravintoloissa ja baareissa, iskumielessä, niin on valitettavasti usein tullut juotua liian paljon ettei mitään onnistu jos lähestyn naista (jos edes uskallan lähestyä). On paljon erilaisia sosiaalisia kammoja joka joskus näyttäytyy etten halua mennä ulos edes kauppaan vaikka jääkaaappi on tyhjä. HAluaa vain makata kotona ja välillä ei edes tee mieli lähteä työhön.

Minua alettiin kiusata kun muutin Etelä-Pohjanmaalta Rovaniemelle ja menin ylä asteelle. Muutimme Rovaniemeltä pois puolen vuoden jälkeen isän työn perässä takaisin Etelä-Pohjanmaalle, mutta tuossa puolessa vuodessa itsetuntoni tuhottiin täysin.

Yritin kyllä tutustua ihmisiin uudessa koulussani, mutta ikävöin entisiä kavereitani jotka olin tuntenut vuosia, tuttuja ja turvallisia ystäviä. Nyt sitten jouduin vieraaseen ympäristöön ja olin aivan pallo hukassa kun huomasin, että uudessa koulussa oli paljon enemmän oppilaita kuin edellisessä noin 20 oppilaan koulussa.Kun luokkalaiseni kolmen tytön porukka tuli tekemään tuttavuutta, en viihtynyt heidän seurassaan ollenkaan, koska he olivat sen koulun ns. pahoja tyttöjä. En tiedä mitä he minusta halusivat kun olin aivan erillainen heihin verrattuna, kiltti, ujo ja hiljainen. Irtauduin tyttöporukasta välttelemällä heitä parhaani mukaan, koska oli ahdistavaa olla porukassa, jossa tunsi itsensä erilaiseksi ja vähän myös ulkopuoliseksi.

Sitten tutustuin luokkalaiseeni erääseen suosittuun tyttöön, joka ei ollut mikään ns.paha tyttö, vaan oli iloinen, sosiaalinen ja kaikkien kaveri. Asiat kuitenkin kääntyivät kun muut huomasivat, että suosittu tyttö kaveeraa kanssani, minun, joka oli jo siinä vaiheessa saanut luuserin maineen hiljaisuutensa ja ujoutensa takia. Jäin aivan yksin eikä kukaan halunnut olla kanssani ja sitä myötä minusta tuli entistä hiljaisempi-jopa sulkeutunut.
Minulle alettiin naureskella, haukuttiin ulkonäöstä, jätettiin porukan ulkopuolelle ja leviteltiin aivan perättömiä juoruja. Sain kokea myös fyysistä väkivaltaa ja tavaroitani vietiin. Masennuin täysin, koin itseni arvottomaksi ja aloin itsekkin jo uskoa olevani täysi luuseri, joksi minua aina koulussa haukuttiin. Minä-kuvani vääristyi ja minulle tuli sosiaalisten tilanteiden pelko.

Kerrankin koulun ruokalasssa, (kun sinne joskus satttumalta uskalsin mennä) etsin vapaata pöytää, tarjotinta kantaessani sain yhtäkkiä jonkinlaisen kohtauksen; silmissäni sumeni ja aloin huojua, tarjotin oli pudota lattialle. Kohtauksen sain koska en löytänyt vapaata pöytää ja pelkäsin mennä syömään tuntemattomien pöytään, tai vielä pahempaa jos olisin joutunut samaan pöytään luokkalaisteni tyttöjen kanssa! Olin helpottonut kun tarjotin ei pudonnutkaan lattialle, mutta sitten heitin ruuat roskiin ettei tarvitsisi vain pyöriskellä tyhmän näköisenä keskellä ruokalaa tarjotin kädessä säälittävän näköisenä. Säästin itseni sillä kertaa julkiselta nöyryytykseltä pakenemalla paikalta. Sen jälkeen olen aina paennut kaikkea jännittävää joka liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, opin käyttäytymään niin. Jos en voinut paeta ihan konkreettisesti paikalta, pakenin oman pääni sisälle ja heittäydyin passiiviseksi zombiksi joka ei näyttänyt haavoittuvuuttaan, vihaansa kiusaajaa kohtaan tai että haukkuminen repii itsetuntoani kappaleiksi. En näyttänyt tunteitani ollenkaan enää ihmisporukoissa, joka oli suojakilpeni ja samalla oma päänsisäinen vankilani.

Nykyään minua ei kiusata, mutta en ole siltikään muuttunut paljoa itsevarmemmaksi ihmisten kanssa. Käyn sosiaalisten tilanteiden pelon takia terapiassa ja minulla on myös lääkitys, jonka pitäisi lievittää jännitys oireita. Lääkitys auttaa mielestäni jonkin verran, mutta puhuminen auttaa vielä enemmän. Kun omista kokemuksista saa puhua ja jossain vaiheessa toivottavasti ymmärtää ettei itsessä ollutkaan mitään vikaa, vaan kiusaajissa. Itsetunto voi vahvistua kun tämän vaan tajuaisi, mutta se on aikaavievä prosessi. Ajattelen, että kun terapiassa saa purkaa itseään ja kerätä voimia luottaakseen taas ihmisiin, voi pikkuhiljaa alkaa mennä ihmisten pariin ja voi huomata ettei se niin kamalaa olekkaan. Takapakkejakin voi välillä tulla omassa toipumisessa, mutta ei pitäsi vetäytyä kumminkaan neljän seinän sisälle ja lintsata koulusta niinkuin itse tein.

Minulle tuli takapakkia toipumisessa kun luin erään lehtijutun kiusatuista, jotka kertoivat omista kokemuksistaan ja jutut olivat kuin suoraan omasta elämästäni. Silloin iski järisyttävä ahdistus ja koulusta olin pois pari päivää. Onni onnettomuudessa oli mielestäni kuitenkin se, että juttelin kouluterveydenhoitajalle ja hän järjesti, että pääsen terapiaan aijemmin. Käynnit on sovittu noin kerran viikossa, riippuen vähän siitä kuinka pääsen ammattikouluopintojeni puolesta tulemaan. Valitettavasti se aina ole toteutunut koulun takia. Nyt halusisin intensiivisempää terapiaa eli kävisin vaikka monta kertaa viikossa, jos vain on mahdollista. Tajusin, että jos noin ns. mitätön asia kuin lehtijutun lukeminen saa kaikki vanhat haavat vuotamaan, täytyy traumojen olla tosi vakavia. Noh, maanantaina sitten pääsen juttelemaan ja odotan innolla itseni purkamista. Juttua varmaan riittää paljon eikä siihen yksi tunti riitäkkään (normaali vastaanottoaika), vaan siksi nämä jutut pitääkin käsitellä useana päivänä viikossa.

On elämässäni kumminkin asiat siinä mielessä hyvin, että minulla muutama ystävä koulun ulkopuolella, samalla paikkakunnalla. He ovat luotettavia ja ihania ystäviä eikä minua vaivaa yhtään, että he ovat itseäni vanhempia. Lisäksi minulla on kiltti ja komea poikaystävä, josta olen todella ylpeä. Kohta ollaankin jo vuosi seikkailtu yhdessä hänen kanssaan ja monenmoista koettu. Sitten lapissa asuva mummoni on kyllä aivan huippu tyyppi, samoin äiti. Harmittaa vähän, että kaikki sukulaiset on kaukana, kun poikaystävällä taas on koko iso suku täällä Etelä-Pohjanmaalla ja oon vähän kateellinen siitä. Poikaystävän sukulaiset on kyllä aivan mukavia ja joulukin tuli vietettyä heillä.

Kehottaisin kaikkia kiusattuja ja entisiä kiusattuja miettimään asioita, mitkä ovat hyvin jos vain suinkin pystyy. Jutelkaa ammattiauttajille tai edes jollekkin. Kirjoittaminen auttaa myös. Lopuksi kaikille jutun lukeneille tämä lause: Te olette ihmisiä siinä missä muutkin, joilla on tunteet. Jos olette yrittäneet saada kiusaamista loppumaan ilman mitään tulosta, yrittäkää edes vielä kerran. Se voi olla juuri se kerta, kun kiusaaminen loppuu. Itsetuntoon jää pysyvät jäljet, mutta jos jollekkin kertomalla tilanne lähtisi purkautumaan, niin silloin kannatti yrittää vielä viimeisen kerran.

Kyllähän kiusaaminen on leikannut elämästä ilot, tuonut paljon kyyneleitä ja tuskaa, hirveät arvet eikä mitään hyvää. Puutun toisten kiusaamisiin, kun kerran olen itse kokemassa samaa ja toivoisin, että joku uskaltaisi puuttua omaani, vaikkei uskalla. Sanon vastaan ja hyväksyn itseni, vaikken tilannettani. Olen niin vihainen kiusaajille ja ihan kaikille kiusaajille suuttunut.

Muuta, mitä olen kokenut: voi olla oma itse, sillä mikään ei tilaa muuta kuitenkaan ja voi sanoa vastaankin samasta syystä. Jos kerran mitään hyvää ei oteta vastaan hyvällä, sitten voi sanoa takaisin, vaikkei Suomessa saisi edes lyömisen jälkeen huutaa toiselle muuta kuin "lopeta", mikä on omituista ja mikä ehdottomasti pitäisi pian muuttaa. Koulussa takaisinkaan sanominen ei kyllä oikein auta, sillä sitä showthan siellä ne kiusaajat, kyllä työpaikoillakin, oikein odottavat, mutta jos siltä tuntuu, niin mitä varten ei? Se voi puhdistaa aggressioita. En tiedä, voiko tätä silti suositella, sillä kiusaajat ovat odottamattomia.

Mitä itsellesi sanot.

Identiteetti ei käsitteenä tarkoita mitään yhtenäistä, pysyvää kokonaisuutta, vaan se muodostuu ja muuttuu koko ajan.
Ihmisen yksilöllinen identiteetti muodostuu lukuisista määreistä. Itsensä voi määritellä ammattinsa, vanhempiensa, lastensa, maantieteellisen sijaintinsa, työyhteisönsä tai esimerkiksi harrastuksensa perusteella. Sisäinen dialogimme kertoo meille sen, millaisena itsemme näemme, mihin uskomme kykenevämme ja minkä arvoisia koemme olevamme.
Siinä, missä jokaisella meistä on lukuisia mahdollisuuksia muodostaa käsitys siitä, keitä olemme ja millaisia olemme, on meillä myös mahdollisuus muokata näitä käsityksiä pohtimalla, auttaako kyseinen piirre minua, vai estääkö se toimimasta tai kenties kokonaan menemästä eteenpäin.

Jokainen meistä kokee joskus negatiivisia tunteita ja voimattomuutta. Kaikki meistä pelkäävät joskus epäonnistuvansa. Se, mikä erottaa itsensä toteuttajan niistä, jotka eivät onnistu, ei ole se, mitä heille tapahtuu, vaan se, miten he siihen suhtautuvat.
On oleellista hyväksyä negatiivinen ajatusketju osana inhimillisyyttä ja toimia siitä huolimatta, sillä negatiivisista tunteista ei pääse eroon niitä välttelemällä. Esimerkkinä tarina, jonka mukaan pitäisi olla ajattelematta suurta vaaleanpunaista elefanttia, mutta kuinkas käykään, näet mielessäsi tällä hetkellä juuri sen.
Sisäinen dialogisi määrittelee ja muokkaa vahvasti omaa käsitystäsi itsestäsi. Jos uskot että olet arvokas ja vahva, ajan saatossa nämä käsitteet muodostuvat osaksi identiteettiäsi.
Näin ystävänpäivän lähestyessä, voisit kirjoittaa itsellesi ystävänpäiväkortin tai kirjeen, sillä olethan oman elämäsi tärkein henkilö. Tämä erityisesti teille, heille ja meille, jotka yleensä tai usein keskittyvät negatiivisiin puoliinsa.

Esimerkki: Henkilö on lähdössä viettämään iltaa ystävättärensä kanssa ja meikatessaan manaa tälle vatsamakkaroitaan, ryppyjään, huonoa itsetuntoaan ja kurjaa elämäänsä. Sen lisäksi, että moinen tuskin kohottaa kenenkään mielialaa, henkilön aivot oppivat kaiken sanotun, kuin se tulisi ulkopuolisen suusta, jolloin ongelma pahenee, henkilön minäkuva vääristyy entisestään ja olo on aina vain kurjempi.
Uskallan olettaa, että harvat meistä sanoisivat parhaalle ystävälleen sellaisia asioita, joita itsellemme sanomme tauotta, päivittäin, unohtaen tai ymmärtämättä, kuinka paljon moinen vaikuttaa omaan käsitykseen itsestämme.

Tee tänä ystävänpäivänä poikkeus. Kirjoita itsellesi kortti tai kirje, kuin kirjoittaisit rakkaimmalle ystävällesi. Kerro itsellesi hyvät ja kauniit piirteesi. Kehu itseäsi, sillä sitä voi harvoin tehdä liikaa. Tunnusta itsellesi, että olet joka ikisen kehun arvoinen. Olet ansainnut olla onnellinen kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut. Keskity kirjoittamiseen ja tee se huolella. Älä jätä itsekritiikille tilaa. Säilytä kortti ja lue se aina, kun tunnet itsesi voimattomaksi. Usko siihen mitä sanot. Anna itsellesi lahja. Uusi hajuvesi, viikonloppu kylpylässä tai vaikka rauhallinen koti-illallinen kynttilän valossa. Tee se itsellesi, mitä haluaisit ja toivoisit muilta. Sano itsellesi ne asiat, mitä odotat toisten sinulle sanovan.

http://taivi.blogspot.com/

huonoitsetunto kirjoitti:Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan ja se vaikuttaa vieläkin, huono itsetunto, ei oo kavereita, itken usein, ja ajattelen olevani huonompi ku muut ynnä muuta tällasta. Se on niin helvettiä, ***** kiusaajat lopettakaa heti!

Olen myös vaihtanut koulua useasti, huono itsetunto, masennus ja syömishäiriö ovat arkipäivää... Tälläkin hetkellä maha kurnii... Ei vain pysty syömään...

Olen 37v.Minua on kiusattu koko elämäni ajan, ei ole yhtään ystävää/kaveria. Elämä on aika yksinäistä. Ei oikein kiinnosta mikään. Lapsuudesta vielä, olin arka lapsi, minua oli helppo kiusata,jättää ulkopuolelle,valita viimeiseksi johonkin juttuun. Kukaan ei puuttunut asiaan eikä puutu tänä päivänäkään. Ihme että olen hengissä, jotenkin vaan olen jaksanut. Olen kyllä kokopäivätöissä, harvaa kyllä kiinnostaa miten mulla menee.

Pahista vuosista on jo paljon aikaa, mutta se kirpaisee edelleen vaikka olen käsitellyt asian itseni kanssa. Tuntuu että tarvitsen silti jonkun jonka kanssa jutella tästä.

Ensimmäisellä ja toisella luokka-asteella koin jokapäiväistä väkivaltaa samanikäiseltä pojalta (7-8v). Minua kuristettiin niin että meni taju, potkittiin vatsaan, selkään ja päähän, nöyryytettiin muiden silmien edessä, hyökättiin kimppuun kotimatkalla, heitettiin kiipeilytelineestä alas.. jnejne. Ja kaiken tämän sai aikaan niin pieni ihminen, 7-8-vuotias! Olin pieni tyttö. Olin oikeasti sosiaalinen ja mulla oli kavereita.
Äitini vaihtoi mut toiseen kouluun koska kiusaaminen ei vaan loppunut vaikka kaikki puuttui siihen (onneksi sentään). Muistan aina aamut kun rukoilin äidiltäni lupaa jäädä kotiin.
Kuitenkin uudessa koulussakin kiusattiin sanallisesti. Jossakin vaiheessa vaan tajusin että nyt saa riittää enkä enää välittänyt.
Mulle jäi sieltä 1-2 luokalta ikuinen hahmotushäiriö. Luulen että se sai juuri alkunsa siitä fyysisestä ja henkisestä väkivallasta jota koin tärkeässä kasvuvaiheessa. Meni myös monia monia vuosia että sain itsetuntoni takaisin..

Mutta olen iloinen siitä mitä musta on tullut. Kaikki on hyvin ja osaan arvostaa itseäni ja muita.

Olen 16-vuotias tyttö Etelä-Suomesta. Minua on kiusattu 9 vuotta. Tarhassa minulla oli kavereita 3, mutta en enään ole heitä nähnyt, moneen vuoteen. Minulla on muutama hyväkin kaveri, joista 2 on ollut hoidossa + heillä on lääkitys masennuksen takia. Minulla todettiin 1 kk sitten todella vakava masennus, joka johtuu siitä että minua on kiusattu.

Olen nyt 9 luokalla, ja kiusaaminen on pahentunut entisestään. Koulun käytävillä minua tönitään, osoitellaan, nimitellään ja myös nauretaan päin näköä. Koulun ns. suosituimmat tytöt mulkkaavat minua ja lopuksi he puhuvat minusta paskaa muille ja sitten koko porukka repeää nauruun. Koulussa opettajani tietää, opettajan poika (oli sijaisena), koulunkäynti avustaja, kuraattori ja terveydenhoitaja. Terveydenhoitajalle menin jutteleen suoraan tästä asiasta, mutta hän ei oikein uskonut mitään mitä sanoin. Kuraattori kylläkin puuttui asiaan, mutta eipä se auttanut mitään.

Tällä hetkellä en oikein uskalla mennä kouluun, koska minua ahistaa ja pelottaa olla siellä, masennun tunneilla, viiltelen käsiin, puukottelen itteeni, itken joka päivä ja joka yö... Minulla ei ole yhtäkään hyvää ja luotettavaa kaveria, jolle kertoisin masennuksestani, koska ketään ei kiinnosta ongelmani! Vanhempiani ei kiinnosta mikään minun ongelma, ei kavereita... Ei ketään! Olen siis aivan yksinäni tässä isossa maailmassa. Tunnen olevani yksinäni joka paikassa. Ja kiusaamisen syy on se, että olen ruma ja lihava ihminen, joka valehtelee kokoajan.

Olen 31 vuotias mies. Peruskoulussa kiusattiin jo 4 luokalta lähtien. Sama meno jatkui Ammatikoulussakin. Miten kiusaaminen on vaikuttanut elämääni? Monella tapaa, esimerkkinä itseluottamus joissain tilanteissa on erittäin huono välillä. Edelleen "haudon" ajatuksia kiusaajilleni kostamisesta, he tuskin muistavat edes koko asiaa. Henkilö joka minua eniten kuisasi peruskoulussa päivittäin, löytyi kirjaston vessasta heroiinin yliannostukseen kuolleena. Minullehan tämä tuotti mitä suurempaa mielihyvää kun asiasta kuulin, mutta tämän hepun elämä oli "fucked up for life" tilassa jo lapsuusajoistansa lähtien. Tavallaan sain siitä jo oikeututta kokemalleni vääryydelle, vaikka toisen kuolemaa en soisi edes kiusaajilleni.

Ammattikoulun jälkeen en pystynyt edes armeijaan menemään koska olin niin hermoraunio kiusaamisesta. Valitsin siviilipalvelun "itsesuojeluksi" .maanpuolustustahdon kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä.
Kiusaamisesta johtuvasta masennuksesta sain tarpeekseni silloin ja totesin että minulla on oikeus kunnon elämään siinä missä muillakin. Kun vuodet kuuntelee paskaa ja solvauksia, omatunto rupeaa määritteleään itseään uusiksi tämän kautta, tulee huono itsetunto. Ajattelin että ei elämä voi ainakaan tämän huonommaksi enää mennä, otin itseäni niskasta kiinni ja aloin käymään kuntosalilla ja urheilin itsekseni paljon. Salille ja juoksulenkille kuin Rocky Balboa konsanaan. 2-3 vuotta tein tätä intensiivisesti. Tiukkaa teki mutta jos kestää kiusaamista täysin sekoamatta aikuisikään asti niin pärjää missä vaan. Olemukseni muuttui kuten myös mieleni, en ollut enää omasta mielestäni pelkkää "paskaa" ja vastakkainen sukupuolikin rupesi kiinnostumaan. Vaikka arvoistukseni ei varmastikaan noussut entisten kiusaajieni kohdalla tipan vertaa, tärkeintä on se että se nousee oman I T S E S I kohdalla. Paskat niistä.

Kun aivoille ja mielelle antaa tarpeeksi tekemistä, ei ehdi miettimään näitä asioita joka päivä. Tottakai masentaa edelleen ajoittain ja näitä muistoja ei mikään pyyhi pois mielestäni, mutta täytyy jaksaa painaa ja haistattaa mielessään paskat kiusaajille. Vielä parempaa jos sen pystyy tekemään kasvotusten ongelmahenkilön kanssa. Itse ei tähän aikoinaan rahkeet riittänyt kun olin pienikokoinen eikä ollut isää opettamassa miten olla "mies", viina tuntui maistuvan paremmin.

Mutta tsemppiä kaikille kiusatuille veljilleni ja siskoilleni, never ever give up!