Kiusaaminen.fi

Mitä olet kokenut, kuinka kauan, miten kiusaaminen on vaikuttanut sinuun? Kerro oma kokemuksesi!

Olen päättänyt ottaa opikseni kaikesta mitä elämä tuo tullessaan. Joskus voi olla vaikeaa nähdä kiusaajassa avun tarvitsija. Mutta olen kiitollinen kaikille ihmisille, joihin törmään ja etsin ne kiitollisuuden aiheet.

Minuun se on vaikuttanut että en mene liikuntatunneille ja minua haukutaa koko ajan homoksi
ja sen takia vain että olen tyttöjen kanssa....
monet muutkin pojat ovat koulussani tyttäjen kanssa niin
miksi minua vain kiusataan.....

Kaiken kaikkiaan kiusaaminen on vaikuttanut minuun erittäin negatiivisesti.

Olen ollut kiusattu niin kauan kun jaksan muistaa; koulussa, harrastuksissa myös jonkin verran kotona.
Olen tällä hetkellä 17 vuotias, ja ikäisekseni erittäin epätasapainoinen; parhaimmillaan keskustelutaitoni sekä agression tai turhautumisen hillitseminen on 10-vuotiaan tasolla.
Mielialani heilahtelee, käytän ihmisiä itsekkäästi pelinappuloinani sekä manipuloin heitä. Täysi-ikäiseksi tuleminen pelottaa, en luota itseeni, enkä kykyihini. Itseluottamukseni on nollassa.
Kykyni toimia suurissa, äkillisissä tilanteissa on huono. En luota ikäisiini ihmisiin, ainoastaan aikuisia uskallan lähestyä ilman ennakkoluuloja. Olen sulkeutunut ja epävarma ihmissuhteissa.
En kestä pettymyksiä, enkä kritiikkiä. Kehuja en mitenkään jaksa ottaa tosissaan.
Omakuvani on vähintäänkin kieroutunut, ja epärealistinen.

Olen kokenut kiusaamishistorian aikana paljon aina syrjimisestä fyysiseen väkivaltaan. Enimmäkseen kiusaamiseni on ollut pääasiassa syrjintää, hyljintää, selän takana pahaa puhumista, pettämistä, kieroilua, testejä lojaalisuuteni todistamiseksi, haukkumista, apinointia, sekä sanojeni ja tekojeni vähättelyä, matkimista, vääntelyä ja panettelua. Tämän lisäksi minut on kerran pahoinpidelty.

Ihmiskäsitykseni on muuttunut auttamattoman negatiiviseksi. Maailmankuvani on mekaaninen ja synkeä. Elämänfilosofiani on sekin melko lohduton. Ajatusmaailmani on vähintäänkin synkkä ja angstinen. Itseni lisäksi myös lähipiirini kärsii.

Se siitä, kuka pistää paremmaksi?

Minua kiusattiin kun olin 7-9- luokilla. Siitä on aikaa reilut 20 vuotta. Jäljet on nähtävillä tänäkin päivänä. Olen edelleen arka sanomaan mielipiteeni. Elämä väkivaltaisessa avioliitossa oli täyttä helvettiä kunnes pääsin lähtemään pois. En usko että olisin antanut kenenkään lyödä itseäni jos en olisi alitajuisesti ajatellut että se on minulle ihan oikein. Kiusaaminen ei vaikuta vai sitä hetkeä missä elät, se voi vaikuttaa pahimmillaan koko elämän ajan.

Olin 1-2lk:lla kun mua alettiin kiusaa ja olen nyt 7lk:lla eli mua kiusattiin koko ala-aste ja puol vuotta ylä-asteel...
Mulla ei ollut ala-asteella luokalla kavereita tai siis oli yks mut seki jätti mut viime vuonna ja meni mukaan kiusaamiseen.
Mutta onneks mul on kavereita 8lk:lla ne oli aina mun kaa jo 1lk:lta asti : )
Ja heidän mielestä oon muuttunut iha hirveesti, musta on tullut hiljainen, masentunut ja viime aikoina lintsaan tunneilta kun en millään jaksais mennä.
Et semmoost...

Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan ja se vaikuttaa vieläkin, huono itsetunto, ei oo kavereita, itken usein, ja ajattelen olevani huonompi ku muut ynnä muuta tällasta. Se on niin helvettiä, ***** kiusaajat lopettakaa heti!

Kiusaaminen on vaikuttanut minussa eniten itsetuntooni ja käsitykseeni itsestäni, lisäksi sillä on ollut vaikutusta käsitykseeni ihmisistä ja maailmasta. Pitkän välin elämässäni maailmankuvani oli todella mustavalkoinen, tai oikeastaan lähinnä pelkästään sitä mustaa; pidin kaikkia ihmisiä pahoina ja ilkeinä - pelkäsin, panikoin ja pakenin kaikkia. Silloin kun vielä olin koulukykyinen, kuuroutin itseäni välituntisin mp3:llani; musiikki soi niin kovaa, että varmasti kuului muuallekin mitä kuuntelin. Kaikki vain siksi, että saisin jotenkin nollattua pääni ja ajatukseni, jotta pystyisin menemään seuraavalle tunnille turtana ja tunteettomana.

Olen siis ollut ala-asteelta saakka kiusattu, kiusaaminen oli minusta tehnyt jo silloin aran ja hiljaisen lapsen - yläasteella kyseinen hommeli vain paheni ja en minä sitä koulukykyisenä kauaa jaksanutkaan - huolimatta koulunvaihdosta.

Itsetuntoni on aina ollut vähintään huono; aikaisemmin ollut täysin olematon. Vihasin joskus sitä, mitä peilistä näin. Vihasin jokaista senttiä itsessäni, jokaikistä luonteenpiirrettäni. Vihasin ja inhosin ylikaiken sitä, ettei minulla ollut "selkärankaa" koskaan sanoa takaisin kenellekään. Nielin kaiken mitä minulle sanottiin. Ihan kaiken. Nykysellään on sentään jokin toleranssi "pahoja sanoja" kohtaan; pistää silti toisinaan vieläkin miettimään, että miksi olen viallinen yksilö ja miksi aina minulle naljaillaan.

Nykysellään on minussa paljon muuttunut, vaikka yhä sulkeudun ja arastelen ihmisiä. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen olen ihan oikeaan kouluun menossa elokuussa; ei mikään pienryhmä tai erityiskoulu, tai etäopiskelua, ehei. Ihan oikea koulu ja ihan oikea luokka, jossa on ihan "normaaleita" ihmisiä, joiden hampaisiin saatan joutua - tai sitten en, mikäli se minusta riippuu. Enkä anna kenenkään muunkaan joutua, jos voin asian eteen jotain tehdä..

Pitkästä aikaa pystyn jollakin tavalla luottamaan ihmisiin - tai ainakin siihen, että kaikki eivät ole ilkeitä. Ehkä tulevaisuudessa pystyn vielä enempään, mutta tällä hetkellä olen tähän jonkinmoiseen sopuun itseni kanssa tyytyväinen.

Minua kiusattiin ala-asteella, yläasteella, lukiossa, armeijassa ja ammattiopistossa. Eli toisin sanoen niin kauan kuin jaksan muistaa. Olen tällä hetkellä 29 ja kesti niinkin kauan hakea apua ikäviin muistoihin elämäni varrelta että vasta pari vuotta sitten soitin terveyskeskukseen ja sanoin että olen masentunut. Sen jälkeen olen käynyt säännöllisesti terapiassa ja syönyt masennuslääkkeitä. Nyt olen jo huomattavasti paremmassa kunnossa mutta on eräs asia jota ei lääkkeillä paranneta: huono itsetunto...

Minua kiusattiin 12 vuoden ajan, sekä peruskoulussa että ammattikoulussa. Kiusaaminen alkoi heti ala-asteella luokanopettajani taholta. Minulla oli peruskoulussa vain yksi kaveri, eikä hänelläkään ollut oikein aseita tehdä asialle mitään, kuten ei minullakaan. Kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon, vaikka puhuin siitä eri opettajille ja kouluterveydenhoitajalle.

Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä, sisältyen mm. sulkemisen porukan ulkopuolelle, valheelliset huhut, nöyryytäminen, haukkumasanojen käyttö, omaisuuden varastaminen, väkivalta ja seksuaalisen koskemattomuuden loukkaaminen.

Tällä hetkellä olen melkein 30 vuotias, itsetuntoni on noista ajoista noussut huimasti mutta pidän itseäni silti vastenmielisenä ja epäkelpona ihmisenä. Halveksun itseäni, ja olen mm. seksuaalisesti täysin lukossa. En kykene seurustelusuhteisiin, koska en kykene seksuaaliseen kanssakäyntiin, eikä kukaan ole edes kiinnostunut minusta.

Suhtaudun ihmisiin arvostelevasti (mukaanlukien myös minä itse), en ole tyytyväinen kenenkään suoritukseen esim. työelämässä. Tästä asenteesta huolimatta en voi sietää sitä että "asetan itseni jalustalle" ja koen voivani tuomita muita ja sitä vähemmän pidän itsestänikään. En myöskään luota kehenkään ja oletusarvo on automaattisesti että kukaan ei pidä minusta.

Alan nyt vasta oppia sosiaalisen kanssakäymisen perusteita ja toisinaan tunnen olevani henkisesti hyvinkin epätasapainoinen.

Törmäsin yhteen kiusaajaan melkein kymmenen vuoden tauon jälkeen ja hän edelleen nauroi minulle ivallisesti tapahtumaa, joka oli pahin mitä olen koskaan kokenut heidän taholtaan. Silloin huomasin, että en tule koskaan pääsemään tuosta yli - ja päätin että aion luovuttaa. En minä koskaan ole halunnut heiltä anteeksipyyntöä, se ei saisi minua ehjäksi. Itse olen taistellut melkein kaksikymmentä vuotta, nyt en jaksa enää.