Kirjoittaja Mitokondrio » 19 Maalis 2010, 21:39
Myönnettäköön, että tilanteen pakossa ja massan painostuksessa olen joutunut jonkin verran kiusaamaan.
Tämä tapahtui ala-asteella, kun luokallemme tuli uusi tyttö. Eräänä päivänä hän tuli pokkana kysymään, pääsisikö hän osallistumaan kaveripiirini leikkiin.
En ymmärrä, minkä takia emme halunneet häntä mukaan. Ehkäpä pidimme häntä ylimääräisenä, pakkaa sekoittavana tekijänä. Lisäksi hän oli vieras, tuntematon.
Aloitimme kiusaamisen. Arkailun jälkeen, menin siihen itsekin mukaan. Se toimi minulle eräänlaisena terapiana, sillä olin itse ollut jo pitkään samaisessa kaveriporukassa kiusattuna. Kun nyt kaikki muutkin kaveripiirissäni kiusasivat tätä uutta tyttöä, oli minunkin mentävä siihen mukaan. Näin sain huomion pois itsestäni, enkä ollut itse kiusattu.
Kiusaaminen esiintyi syrjimisen ja väheksymisen erinäisissä muodoissa. Haukuimme hänen roolihahmojaan leikeissä, juoksutimme häntä paikoissa, joita hän ei tuntenut. Puhuimme pahaa hänen selkänsä takana. Muille kaveripiirini tytöille kiusaaminen oli hupia, minulle se oli jotain vakavampaa.
Tietenkin tyttö kärsi siitä, mutta ei lannistunut. En muista hänen koskaan itkeneen. Hän oli lisäksi erittäin taitava väittelemään, ja käänsi haukut usein minua vastaan. Hän vihasi juuri minua kaikista eniten, ja minä vihasin porukastani häntä eniten.
Myöhemmin hän kuitenkin sai muiden kaveripiirini tyttöjen luottamuksen, jolloin kiusaaminen kohdistui taas minuun, kahta pahemmin.
Ihme ja kumma, toverustuimme tytön kanssa yläasteen aikana. Olimme hyvät toverit parisen vuotta. Olemme pyytäneet toisiltamme anteeksi vihanpitoamme. Kuitenkaan en ole todellisuudessa antanut anteeksi. Varmasti häneenkin kiusaaminen on vaikuttanut pysyvästi.
Nykyään tyttö on hyvissä väleissä entisen kaveripiirini kanssa. Itse olen katkaissut välimme kokonaan. En halua enää muistutuksia menneisyydestäni.
Anonymous on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 19 Maalis 2010, 21:39