Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa?

Yleistä keskustelua koulukiusaamisesta

Onko sinua kiusattu koulussa?

Voit valita maksimissaan 2 vaihtoehtoa

 
 
Näytä tulokset

Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa?

ViestiKirjoittaja Ylläpito » 12 Touko 2009, 17:54

Vastaa tähän kyselyyn! Voit valita useamman eri kohdan.
Vastauksesi on täysin anonyymi, vaikka olisit kirjautunut sisään. Voit myös kirjoittaa aiheesta, sana on vapaa.
Ylläpito
Site Admin
 
Viestit: 25
Liittynyt: 11 Touko 2009, 17:52

Re: Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa koulussa?

ViestiKirjoittaja Tuskan vuosia » 12 Touko 2009, 19:48

Hei kyselijä!

Minua sorrettiin koulussa kymmeniä vuosia sitten, kun olin vähän pyöreämpi kuin muut oppilaa/ koulukaverit, ja samasta syystä ystäväni lasta on kiusattu, nimitelty, ei oteta peleihin mukaan, nypitään, tönitään ym. seurauksella, että hän yhteen aikaan jätti lähes kokonaan syömisen ja laihtui tietenkin, mutta lapsen mieli kääntyi aivan päinvastaiseksi kesälomalla; hän alkoi syödä aivan hillittömästi ja lihoi lyhyessä ajassa valtavasti. Tilanne, eli ivaaminen, pilkka on ennallaan, joten jää vaan nähtäväksi, mihin suuntaan lapsen itsetunto ja luonne kasvaa!!!

Omia lapsiani on kiusattu,ivattu, rikottu kaikkea mahdollista heidän omaisuuttaan jota koulussa oli mukana, tönitty ringissä toiselta toiselle ja kaikkea muuta mahdollista mitä salassa opettajilta voi vaan tehdä, siihen pisteeseen asti, että lapseni lakkasivat puhumasta kotona siitä pelosta, että asia tulee opettajille tietoon, koska se, julkisuus, heidän kokemansa mukaan lisää huimasti kiusaamista. Yksi pojistani on nyt aikuisenakin niin traumaantunut salakiusaamisesta, ettei pysty itkemättä niistä puhumaan vieläkään, vaikka koulu on loppunut yli kymmenen vuotta sitten.
Tuskan vuosia
 

Re: Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa koulussa?

ViestiKirjoittaja N37 » 12 Touko 2009, 20:18

Omia lapsiani kohdellaan myös parhaillaan kaltoin koulussa. Etsin kuumeisesti keinoja, joilla saisin lopetettua sen. Toinen lapsistani ei enää puhu kiusaamisesta edes kysyttäessä, mutta näen hänen olemuksestaan ja käytöksestään, ettei se ole vieläkään loppunut. On kyllä hienoa, että tällaisia sivuja perustetaan! Tulee tarpeeseen..
N37
 

Re: Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa?

ViestiKirjoittaja Hesse » 24 Kesä 2009, 22:44

Hei! Kerronpa tässä nyt omat kokemukseni...

Minua kiusattiin sekä ala- että yläasteella. Fyysistä väkivaltaa en ole onneksi kokenut,
mutta henkistä sitäkin enemmän. Minua haukuttiin kirjaimellisesti kaikilla mahdollisilla nimillä, mitä ikinä keksittiin- jopa huoriteltiin päin naamaa:/
Kaveriporukassa jäin aina ulkopuolelle, koska olin hiljainen ja ujo. Ilmeisesti kiusaajat käyttivät tätä piirrettä hyväkseen, ja ottivat minut sitten silmätikukseen. Koskaan en voinut käsittää, mikä elämässäni niin paljon kiinnosti, että suoranaista vittuilua riitti päivästä toiseen.
Kiusaaminen jätti jäljet- kuten tottakai aina tälläisissa tapauksissa. Vähitellen aloin uskoa asioita mitä minusta liikkui, ja muutuin synkäksi ja sulkeuduin entistä pahemmin omaan kuoreeni.
Yläasteen jälkeen vietin välivuoden muualla, sain uusia kavereita ja elämä alkoi pikkuhiljaa näyttää valoisammalta. Nyt olen oppinut puhumaan kokemuksistani, mitkä aiemmin suljin sisälleni kellekkään niistä kertomatta. Nyt olen menossa samaan lukioon kiusaajieni kanssa, ja kieltämättä alkaa vanhat traumat nousta pintaan...
Olen sitä mieltä, että koulukiusaamiseen pitäisi puuttua entistä ankarammin: kenenkään ei tarvitse sietää pienintäkään ivaa missään vaiheessa. Toivottavasti aikuisetkin puuttuvat tarkemmin koulussa ja kotona kiusaamiseen, ettei lapsen olo pahene. Mielestäni koulukiusaamisen pahin moka on se, ettei siihen puututa- kuten minulle juuri kävi.
Hesse
 

miNUA KIUSATTIIN!

ViestiKirjoittaja Vieras » 02 Syys 2009, 22:49

hello!Minua kiusattiin myös ala-asteella varsinkin ulkomaalaisen taustani takia. Monta vuotta olin ala-asteen ainoa ulkomaalainen eli hirviö. Ennen ensimmäistä luokkaa olin luonteeltani sosiaalinen ja vilkas lapsi, mutta koulun alettua asiat muuttuivat nopeasti. Ensimmäisillä luokilla en voinut olla hetkeäkään rauhassa kuulematta loukkauksia. Opin ensimmäisinä sanoina kaikki kirosanat ,sillä minulle ei kukaan soveliaasti puhunut. Sorruin nopeasti. Muutuin ujoksi ja itkin paljon myös kiusaajieni edessä, mikä pahensi tilannetta. Opettajat jättivät minut usein jälki istuntoon ,sillä kiusaaja pojat osasivat heittää heidän syyt niskoilleni, koska enhän minä osannut puolustaa itseäni suomeksi.
Äiti meni puhumaan opettajalle. Opettaja piti yhteisen keskustelun rauhan nimissä minulle sekä kiusaajilleni, lopussa minun oli pyydettävä anteeksi pojilta. .
Käsityön tunneilla piti järjestyksessä odottaa että käsityönopettaja antaa apua. Olin aina jonossa, mutta kumma että vuoroani ei koskaan tullut, ei kertaakaan.
Mä olen ala- sekä ylä-asteella ollut luokan hiljaisin ja ujoin oppilas.. mutta ala-asteella usein jos luokassa jotkut riehuvat opettaja sanoi :Anni ja muut. Kuin olisin luokan kapinallinen. Sain päivittäin kuulla pojilta kuinka ruma ja ällöttävä olen. Uskoin.
Onneksi minulla oli kaiken sen ajan muutamia ystäviä joiden seurassa pystyin olla oma itseni ja myös vanhempani ovat ihanat. Ilman läheisiä minua ei luultavasti olisi enää olemassa.
Lukiossa asiat muuttuivat tai tarkemmin minä muutin asiat lupaamalla itselleni etten anna kiusaamisen enää ikinä tapahtua.. Mä päätin etten anna itsestäni ujoa kuvaa.. ajattelin että mielummin olen pelle kuin hiljainen. Pakoitin itseni puhumaan ihmisille väkisinkin vaikka pelottikin uusi yhteisö kamalasti.
Pian löysin muutaman kaverin, mutta en pysähtynyt siihen vain jatkoin sosialistumistani luokassa. Elämä alkoi silloin hymyilemään pitkästä aikaa. Näköjään puhumalla tuntemattomille typeriä asioita tepsi!! Lukio vuodet olivat mahtavat!! Ulospäin en näyttänyt epävarmuuttani.
Kaikki on nyt hyvin, en pelkäää ihmisiä vaan olen sosiaalinen ja sympaattinen ihminen. Ystäsuhteissa ei ole koskaan ollut ongelmia.. mutta miessuhteissa näköjään on.. Seurustelen ihan hyvän miehen kanssa, mutta olen ihan älyttömän mustasukkainen ja epävarma. En osaa nauttia suhteesta koska en vain kertakaikkiaan pysty käsittämään että miehilläkin on tunteita.. sen takia loukkaan poikaystävääni paljon ja sitten sivusta ihmettelen: onko sillä oikeasti paha mieli.. mutta eihän sillä pitäis olla tunteita..
Kuulostaa typerältä. Mutta nämä ovat näitä traumoja jotka ne pienet pojat ovat silloin aiheuttaneet. Ja yllätys yllätys olen herkästi masentuva. Väsyttää se että kun masennus lähtee niin tietää, että kyllä se pian palaa...!! Eniten pelottaa että menetän rakkaani, sillä näköjään yritän purkaa jotain lapsuuden katkeruuksia häneen ja se on väärin. Olen kamala pessimisti..
Vieras
 

Eräs kokemus

ViestiKirjoittaja Vieras » 24 Marras 2009, 00:04

Minua kiusattiin ala-asteen kolmannelta luokalta läpi yläasteen. Olin aina ujo, mietteliäs ja hiljaisempi kuin muut, enkä osannut pitää puoliani. Kolmannella luokalla kiusaaminen lähti liikkeelle, kun kiusaajat ottivat kaverini mukaan suosittujen porukkaan ja jäin yksin. Vietin välitunnit yksin ja kukaan ei halunnut ryhmätöissä minua porukkaan mukaan.

Yläasteella kiusaaminen paheni, vaikka sain uuden ystäväporukan ympärilleni. Henkinen väkivalta alkoi kouluun tullessa tupakkapaikan ohi kävellessäni, jatkui luokassa jatkuvana v*ttuiluna ja välitunneilla mm. yksipuolisena lumipallosotana. Pahimpina kiusaajina toimi kolme luokan "kovaa" poikaa, ja muut lähtivät siihen mukaan kuuluakseen porukkaan. Mikään minussa ei ollut oikein, vaatteeni tai käyttäytymiseni vaikka yritin kovasti olla "normaali" ja olla herättämättä huomiota. En uskaltanut viitata usein tunneilla, koska silloin kiusaajat viimeistään muistivat olemassaoloni ja alkoivat huudella. Olin niin syvällä siinä suossa, että mietin jopa tarkkaan käsien asettelun pulpetilla, kävelytapani ym. jotta vaikuttaisin mahdollisimman normaalilta.

Lukiossa kiusaajaporukka hajosi eri ryhmiin ja kiusaaminen loppumisesta on nyt 11 vuotta. Jäljet näkyvät vielä, vaikka ulospäin olen menestynyt: kolutus, hyvä työpaikka, oma koti, mies. Ihmisten seurasta on silti joskus vaikea nauttia ja on vaikea olla oma itsensä. Joskus mielessä painaa edelleen kysymys, onko minussa jotain väärin vaikka järjellä ajateltuna tiedän kyllä kysymykseen vastauksen. Toisaalta olen kokemuksen vuoksi hyvin suvaitsevainen toisia kohtaan ja yritän ymmärtää, sillä tiedän että kohtaloita voi olla monenlaisia.

Kirjoittelen mielelläni samanlaisia kokemuksia omaavien kanssa nyt tai myöhemmin, joten jos haluat jakaa ja pohdiskella asioita yhdessä, kirjoittele sadie82@windowslive.com
Vieras
 

Re: Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa?

ViestiKirjoittaja Mitokondrio » 13 Helmi 2010, 08:37

Minua on kiusattu lähes koko kouluhistoriani. On vaikea sanoa siihen jotakin syytä. On melko selvää, että herkkiä, älykkäitä, hiljaisia ja ulkonäöltään erilaisia ihmisiä usein kiusataan. Ehkä nämä ovat ns. "syitä" kiusaamiselleni.

Kaikki alkoi jo ala-asteen ensimmäisellä luokalla, lähinnä poikien piiristä. Kiusaamistä esiintyi kaikenlaisen apinoinnin ja matkimisen muodoissa, lumipesuina, kamppaamisena, väärälle vastaukselle nauramisena, ulkonäön arvostelemisena. Toki pojat kiusasivat muitakin tyttöjä, mutta herkkänä tyttönä olin heidän lempikohteensa.

Kolmannella luokalla kiusaajani vaihtuivat pojista tyttöihin. Ympärilleni muotoutunut kaveripiirini alkoi hiljalleen kääntyä minua vastaan; syrjiä, kommentoida ja arvostella jokaikistä tekoani, halveksua, haukkua sekä teettämällä minulle "testejä" (eli eräänlaisia näyteltyjä onnettomuuksia ja riitoja), joissa testattiin minun lojaalisuuttani. Tätä kesti vuosia, eikä opettajien tai vanhempieni puuttuminen asiaan juuri auttanut. Koulukuraattori ei myöskään juuri auttanut.

Asia parani hieman kun erosin kaveriporukastani kuudennella luokalla, ja aloin olla kahdestaan erään tytön kanssa. Vuoden yhteiselo kuitenkin kääntyi alamäkeen seitsemännellä luokalla, kun toverini alkoi olla yhä enemmän ja enemmän entisen kaveriporukkani kanssa. Hänestä tuli ärtyisä ja väkivaltainen, mikä pakotti minut jäämään yksin uuteen kouluun.
Tämä johti syrjäytymiseen ja ujouteen, mistä sitten sekä tytöt että pojat alkoivat minua kiusaamaan. Sosiaalisen elämän puute ajoi minut äärimmäiseen hikettämiseen, mistä minua kiusattiin entistä enemmän. Kiusaaminen oli huomaamattomampaa (katseita, ylimielisiä eleitä, sanojen matkimista ja panettelua), siihen ei taaskaan juuri puututtu.

Kaikki pahuus huipentui yhdeksännellä luokalla. Jos peruskoulu olisi jatkunut vielä yhtään pitempään, olisin tehnyt itsemurhan. Onnekseni koulu päättyi, ja pääsin tosissani aloittamaan puhtaalta pöydältä lukiossa. Sielläkin olen joutunut kuitenkin kohtaamaan erinäistä hyljintää ja kieroon katsomista; kerran hylkiö, aina hylkiö.

Saa nähdä miten tämä kaikki päättyy. Aloitan pian yo-kirjoitukset. Toivottavasti pääsen hyvään yliopistoon, missä kiusaaminen ei jatku. Ottaen kuitenkin huomioon aikaisemmat kokemukseni (kiusaamisen matteusvaikutus), sekä äärimmäinen ennakkoluuloisuuteni sekä pessimistisyyteni, tulen kärsimään myös tulevaisuudessa.
Mitokondrio
 

Re: Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa?

ViestiKirjoittaja Kiusattu nuori » 19 Maalis 2010, 20:46

Olen ollut koulukisattu ala-asteen ikäisenä. Kiusaaminen oli haukkumista ja sanotonta tekemistä. Eli minua kiusattiin sekä henkisesti/fyysisesti. Olen ollut kiusauksen takia monissa terapeuttisissä hoidoissa ja ollut monesti jutteluissa ammattiauttaja kanssa. :cry: Tällähetkellä kun opiskelen ammattikoulussa, ei minua kiusata. Olen kiusaamisen jälkeen käynyt puhumassa monille nuorille kiusaamisesta ja kertonut omakohtaisia kokemuksiani. Olen myöhemminkin vasta tajunnut kuinka pahasti mulle ois käynyt jos olisin jäänyt tilanteisiin kiinni. Toivon että voin myöhemminkin auttaa nuoria ja heidän vanhempiaan kiusaamisessa.
Kiusattu nuori
 

Re: Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa?

ViestiKirjoittaja Ville » 15 Huhti 2010, 00:18

Aattelin, että kerron vähän toisenlaisen kertomuksen. Mä kerron siitä, kuinka oon selvinny koulukiusaamisesta.

Mä tuun suht normaalista, uskovaisesta perheestä, isä on maanviljelijä ja äiti diakoni. Mä oon saanu pienestä asti kasvaa lapsuudenuskoon, oon iltarukoukset rukoillu ja näin, mutta suurinpiirtein siihen se sillon jäi. Tuli ala-aste ajat, ne oli kohtuu hyvät. Sillon olin joskus, harvoin kumminkin, kiusaamisen kohteena. Sitten tuli aika siirtyä yläasteelle, ja sitä seurasi muutos. Kiusattuna olemisesta tuli arkipäivää, kaikki lähti liikkeelle yhdestä pojasta joka oli myös itse muiden kiusaama, ja joka ilmeisesti halusi nostaa "osakkeitaan" muiden silmissä. Välikommenttina mainittakoon, että mun on vieläkin vähän hankala ajatella hyvää tuosta henkilöstä. Se oli aluksi henkistä. Ulkopuolelle jättämistä, nimittelyä (yläasteen aikana koulussa oli oppilaita, jotka ties mut vaan haukkumanimiltä, eikä tuo koulu ollu kovin iso), ja esimerkiksi 'kyselytuntien' pitämistä. Nuo kyselytunnit oli periaatteessa semmosia, että muut pojat oli ringissä mun ympärillä, ja laukoivat kysymyksillä. Pääosin koskien yleistietoa, ja joka kerta kun vastasin väärin, se kuulutettiin puolelle koululle.

Mutta kiusaaminen meni myös fyysiseksi. Koulussa sai melkein koko ajan olla varuillaan, että milloin seuraava henkilö käy käsiksi, räkäsee naamalle tai että kuka seuraavaks lähtee raahaamaan koulun käytävältä ulos lumipenkkaan ja antamaan lumipesua. Mä yritin hakea/ansaita muiden kunnioitusta. Tämä johti siihen, että lähin mukaan näpistelyyn. Tää vaihe jatku jonki aikaa. Mä tunsin joka kerralla piston sydämessäni, et mä teen väärin. Mutta mä olin rahaton, tottakai teki mieli kaikennäköistä herkkua, ja täytyi ansaita muiden kunnioitusta. Sitten Jumala pysäytti mut siltä osin, mä jäin näpistelystä kiinni, mutta tunnustin eikä asiasta ilmotettu poliisille tai vanhemmille. Sillon mä päätin sen etten enää ikinä varasta, nyt sai riittää. Ei muiden kunnioitus kuitenkaan niin arvokas asia ollu että elämäni sillä pilaisin.

Tuli ripari ajat, meidän paikkakunnalla oli kesällä kaks riparia, ja mun onneks kaikki mun luokkalaiset pojat oli laitettu toiselle riparille. Tämä oli oikea pelastus. Sain viettää riparin melko hyvin rauhassa, ja sieltä päästyä, kouluun palattua aloin hengaamaan myös muiden luokkien poikien kanssa. Niitten osalta en saanu osakseni samanlaista syrjintää ja hyljeksimistä. Mutta oman luokan sisällä ei kiusaaminen loppunu, ei koko yläasteen aikana. Joka ilta rukoilin Jumalalta että Herra auttais, että huomenna ei tarvis mennä kouluun, tai et saisin olla ees huomisen päivän rauhassa.

Tuli lukion aika. Elämä muuttu vähäsen. Kiusaaminen loppui lähes kokonaan, ja lisäks mä tutustuin erääseen henkilöön, jota oltiin myös kohdeltu melko huonosti elämässä. Se ymmärs vähän mua, ja aloin pyöriin sen kans. Puolisen vuotta siinä meni, tuettiin toinen toistamme, mutta sitten välit meni poikki. Tää oli melkonen kolautus, tiputus maan pinnalle ja vähän sen allekin. Vähän tätä ennen, Jumala lähetti kutsun... Meil oli kinkerit, joiden jälkeen seurakunnan nuorisopastori tuli kysyyn multa, että haluaisinko tulla isoseks rippileirille, poikaisosista oli pulaa. Arkailin vastata siihen ja sanoin että mä mietin. Sitten alkoi nää vaikeudet. Ne jatku ehkä noin 1-2 kuukautta, en muista tarkkaa aikaa. Lopulta mä huusin Jumalaa avuks hätääni, rukoilin että Herra auttais, mä en jaksa enää. Mä en ollu koskaan aikasemmin saanu, tai en ainakaan muista et oisin saanu minkäänlaista vastausta rukouksiini. Mutta tuon puolen vuoden prosessin aikana, näin jälkeenpäin katottuna, Jumala näytti että se oli kuullu mun rukoukset. Mua muistutettiin siitä pastorin kutsusta, ja mä päätin tarttua siihen. Mä tarvittin muuta ajateltavaa, ja ehkä saisin kavereitakin. Lähin siis siihen, ja sain pikaisen isoskoulutuksen.

Sitten tuli isosten tehtäväänsiunaaminen, ja siellä seurakunnan nuorisotyöntekijä pyys mua lähteen gospelkonserttiin. En kehdannu kieltäytyä, joten lähin mukaan. Ei siinä ollu muitakaan suunnitelmia päivälle. Se oli vaasassa, vuosi tais olla 07 ja kevät. Konsertin aikana sattu jotain, mitä ei ollu koskaan ennen tapahtunu mulle. The Rain veti biisiään Tulta, ja sen sanat kolahti korkealta ja kovaa.

"Jäi marraskuu sun elämään
Satoi vain likaista lunta sisimpään,
jätti sielun jäätymään
Tie laskee laitakaupunkiin
Voit kantaa vain sen minkä jaksat ja niin
tarvitset ystävää

Ja kauan sitten unohtuneet kellot huutaa

Tulta kylvetään - siksi kellot soi,
kun täällä tulta kylvetään
kerran sammuneeseen sydämeen
Tulta lempeää sieluun haavoitetun
Täällä tulta kylvetään
sammuneeseen sydämeen.."

Tuo oli ku tehty mun elämään. Sinä iltana elämän tuli kylvettiin mun sydämeeni, ja monen vuoden parantumisprosessi pääsi alkamaan. Siinä hetkessä päätin, että mä haluan seurata Jeesusta, ei täällä mikään muu kanna. Ripareilta sain hyviä kavereita, sain evästä elämään, hyvää opetusta, ja seuraavana syksynä aloin käymään seurakunnan nuortenilloissa. Näin mä sain seurakuntayhteyden, kavereita, ja kaiken muun mitä tarvitsin. Toki siitäkin vähän ilkuttiin, kun musta oli tullu uskova, mutta loppujen lopuks hyvin vähän, enkä mä tätä tietä oo sekunttiakaan katunu. Mun elämässä tulee varmasti vaikeuksia jatkossa. En tiiä kuuluuko kiusaaminen niihin, mutta niin tai näin, mulla on varmuus siitä, että enää mä en kulje taakkani alla yksin.

Nyt on 4 vuotta kulunu siitä kun mä lähdin sinne gospel-konserttiin. Oon viime kevään ylioppilas ja tällä hetkellä Hausjärven Ryttylässä aivan Riihimäen tuntumassa. Mä oon Suomen Ev. Lut. kansanlähetyksen raamattuopistolla, nuorisotiimilinjalla tekemässä nuorisotyötä, ja täältä päästyäni suuntaan opiskelemaan nuorisotyöntekijäksi. Ammattiin jossa joudun puhumaan, opettamaan ja olemaan paimenena. Tähän linjaan kuuluu mm. tapahtumien järjestämistä, kouluilla ja kaduilla evankeliointia. Tää on ollu valtava muutos siihen verrattuna mistä lähin. Jos ei olis Jumala tehny työtään mussa, niin en mä ikinä pystyis tätä tekemään.

Kouluajalta saadut haavat ei enää hirveästi vaivaa, Herra on parantanu mua niistä ja varsinkin tää vuosi nuorisotiimissä on ollu valtava askel mun itsetunnon ja luottamuksen kohotuksessa. Oon pystyny antaan kiusaajille anteeks, myös tälle pojalle joka sai kaiken alkamaan. Sen voin muille kiusatuille sanoa, että ei Jumala oo sokea, se näkee kyllä ahdingon ja tuskan, ja kuulee rukoukset. Ei se myöskään rampa oo. Se pystyy muuttamaan asioita meijän elämässä. Elkää kumminkaan oottako salamaa kirkkaalta taivaalta, muutos tapahtuu mitä todennäköisimmin hiljalleen. Älkää myöskään odottako sileää tietä. Tää tie on kivinen, mutta meillä on toivo, Jumala pitää omistaan huolen, me ei kuljeta tätä tietä omassa voimassamme. Ja siihen kysymykseen, miks Jumala sallii tämmöstä tapahtua meijän elämässä jos kerran haluaa meidän parasta... Me ollaan ku kakaroita, Jumala kasvattaa meitä - Hälle kaikki on mahdollista.

Siunausta!
Ville
 

Re: Kysely: Onko sinua kiusattu koulussa?

ViestiKirjoittaja Nainen, 25 » 12 Touko 2010, 10:07

Tässäpä minunkin tarinani... minua kiusattiin oikeastaan 2. luokalta 9. luokalle asti lähes päivittäin. Syyt vaihtelivat, ala-asteella toiset nauroivat ulkonäölleni ja keksityille tarinoille minusta, yläasteella se oli enemmänkin syrjimistä ja edelleen ulkonäölle nauramista, joskus hyvinkin kaukaa huutelua tai ihmeellisten kysymysten esittämistä kun muut hihittävät taustalla. Pari kertaa olen nyrkistä saanut, mutta onneksi se ei ollut missään vaiheessa toistuvaa. Tavaroitani ei oikeastaan rikottu, mutta se johtui kai siitä, että olin hyvin köyhästä perheestä enkä omistanut mitään, mitä kukaan olisi kadehtinut. Olin kyllä sosiaalisesti kovin kömpelö itsekin. En ollut juuri nähnyt ikäisiäni lapsia ennen ala-asteen alkua, en ollut ollenkaan sanavalmis, enkä muutenkaan sisällä muiden maailmassa. Näin ollen se, ettei minulla ollut juuri ystäviä, oli suureksi osaksi aivan omaa "syytäni". En oikein mitään sille mahtanut, koska en ymmärtänyt asian ydintä siinä iässä. :|

En ala-asteella kertonut vanhemmilleni, että minua kiusattiin, koska minulta vaadittiin hyviä koulusuorituksia sekä vahvuutta ja viisautta pitkälle yli sen, mitä minä vaatisin ala-asteikäiseltä lapselta. Jos kerroin kotona että olin loukkaantunut jonkun ihmisen tekemisestä, sain itse haukut siitä kun välitin - tai siitä että alun perin olin tyhmyyttäni sekaantunut koko ihmiseen. Opin siis pitämään surulliset asiat sisälläni, vaikka en osannut niitä käsitellä. Itkeminen ei ollut mukavaa kenenkään edessä, koska koulussa kiusaajat nauroivat, ja kotonakin oli parasta huolehtia, ettei kukaan muu näe. Halusin kovasti miellyttää ja tehdä oikein, ja kirjatiedon kyseessä ollessa se oli helppoa, mutta ihmisten kanssa menin jatkuvasti ja toistuvasti päin mäntyä. En tiedä, kiinnittivätkö opettajat yksinäisyyteeni huomiota. Minulle he eivät asiasta puhuneet, ja voin kuvitella, etteivät vanhempanikaan ole olleet avoimia keskustelulle.

Yläasteen alkaessa ajattelin, että kiusaaminen loppuisi koska päädyin eri luokalle kuin muut luokallani olleet, mutta sepä jatkuikin. Olin luullut että tulisin toimeen toisten kanssa kuuden vuoden harjoittelun jälkeen, mutta se ei onnistunut edelleenkään vaikka sain puhtaan pöydän. Silloin "ymmärsin" että suurin vika oli minussa, ja murrosikäisen uhmalla ajattelin elämäni olevan tuomittu kaaokseen ja huonommuuteen. Aloin tuntea pelkoa paljon voimakkaammin kuin ennen, kuten myös ahdistusta siitä, etten ollut suosittu yhdessäkään sellaisessa paikassa, missä olisin halunnut olla. Luultavasti myös vähän kuvittelin tilanteen pahemmaksi kuin se olikaan; vielä vuosia yläasteen loppumisen jälkeenkin sain kylmän hien pintaan jos jouduin kulkemaan ihmisjoukkojen ohi, koska olin aivan varma heidän puhuvan minusta - varsinkin, jos joukosta kuului naurun rehahduksia. Etsin epätoivoisesti ystäviä kirjeenvaihtopalstoilta ja pikkuhiljaa myös netistä. Sainkin joitain juttukavereita, osaan heistä olen yhä yhteydessä yli 10 vuoden jälkeenkin, mutta mielessä kaihersi, miksi kukaan ei ollut "bestikseni" kasvotusten. 9. luokalla aloin puhkua vihaa erästä tyttöä kohtaan, koska hän oli esittänyt olevansa ystäväni että auttaisin häntä läksyjen parissa, mutta kuitenkin puhunut muille ettei pitänyt minusta. En ole sitä ennen enkä sen jälkeen ollut ketään kohtaan niin vihainen niin kauan, en edes kiusaajilleni, koska he eivät sentään edes yrittäneet osoittaa pitävänsä minusta. En toki tehnyt hänelle mitään, vaan purin tulikivet päiväkirjaani ja välttelin häntä visusti kevätjuhlaan asti.

Vuodet kuluivat, ammattikoulussa minua ei enää järjestelmällisesti kiusattu, mutta tietty kaava toistui - en tullut ihmisten kanssa toimeen. Jollain tasolla aloin ajatella, että tämä on nyt elämääni, joissain asioissa olen vain kehno vaikka kuinka yritän, ja valitettavasti yksi on ihmisten seurassa olo. Vietin amiksen jälkeen pari välivuotta rupuisia hanttihommia tehden, kun törmäsin sattumalta tietoon Aspergerin syndroomasta. Koko sen loppupäivän ja varmaan yönkin luin aivan kaiken mahdollisen, mitä siitä pystyin löytämään (olen erittäin nopea lukemaan niin halutessani, joten kyseessä oli suuri määrä tietoa), hyvin sekavin tuntein. Lopputulos oli, että ymmärsin, että maailmaan syntyy ihmisiä, jotka kohtaavat juuri minun ongelmani, tietävät miltä minusta tuntuu kun kirjat käyvät järkeen niin paljon helpommin kuin ihmiset. Se oli ihmeellinen, erikoinen, järkyttävä ja helpottava asia. En ollutkaan vain typerä, kaikki ei ollutkaan kasvatukseni syytä. Tietysti moni asia olisi toisin, jos varhaislapsuuteni olisi ollut toisenlainen, mutta olisin varmaankin silti pohjimmiltani samanlainen. Niin, ehkä osaisin käsitellä tunteitani paremmin, ehkä minulla ei olisi oloa että ensimmäiset 20 vuotta elämästäni valuivat hukkaan kun hapuilin ees ja taas ilman käsitystä siitä kuka olin, ehkä olisin osannut keskittyä kehittämään itseäni tietyissä asioissa. Toisaalta jos olisin vaikkapa ollut päivähoidossa tai kerhossa ennen ala-astetta, se olisikin ehkä vain tarkoittanut paria vuotta lisää kiusattuna ja syrjittynä, eikä mitään yhtäkkistä sosiaalisten taitojen esiin pulpahtamista.

Tuosta oivalluksesta alkoi itsetuntoni kehittyminen. Nykyään tiedän että olen kaunis ja hyvä ihminen, joka vain on syntyessään saanut toisenlaiset eväät elämään. Miehenkin olen löytänyt, vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani, ja kourallisen sydänystäviä joille voin olla oma itseni. Edelleenkään en viihdy ihmisjoukoissa, mutta eipä sitä juuri kukaan minulta enää odotakaan, kun ei mieskään ole tyyppiä, joka jatkuvasti haluaisi olla porukoissa. Lapsuuttani ja tunteitani olen käsitellyt psykologilla, vaikka häpeän tunne oli aluksi suuri. Olen myös kirjoittanut aikuislukiosta ylioppilaaksi ja aion jatkaa opintoja tutkijaksi - mieluiten sellaiseksi joka puurtaa suurimman osan aikaa yksin. Katkeruus mennyttä kohtaan on ajanhukkaa, meillä on vain tämä hetki ja tulevaisuus. Elämä voittaa sittenkin. :)
Nainen, 25
 

Seuraava

Paluu Koulukiusaaminen

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Google [Bot] ja 0 vierailijaa

cron