Kiusaaminen.fi

On kiusattu - ja olen nainen.

Henkistä väkivaltaa olen koko tähän astisen kouluhistoriani ajan kokenut, lukuunottamatta sitä aikaa, jonka olen sairaalakoulussa viettänyt. Väheksyntää, syrjintää, nimittelyä ja yksin jättämistä olen siis saanut osakseni. Yksin olemisen olisin sietänyt, mikäli olisin saanut täysin rauhassa olla. Läski, pallo, lihapulla ja lahna niitä yleisimpiä haukkanimityksiäni olivat.
Ala-asteella kiusaamiseeni osallistui opettajani; olin yleinen syntipukki ja silmätikku. Kaikki pistettiin minun syyksi, vaikka niitä luokan kilteimpiä oppilaita olen aina tainnut olla; tai no, en ehkä ensimmäisen yläasteeni "loppumetreillä", kun oli niin paha olo ja pisti niin vihaksi sylkykuppina oleminen, että tuli opettajille suuta soitettua aikasen ahkeraan tahtiin. Yhdessä palaverissa, joka koski meikäläisen koulunkäyntiä - tai silloin koulun käymättömyyttä - tuli tuo kiusaamiseni ilmi, minun toimestani, kun lintsailulleni tivattiin syytä. "Rakas" oponi sitten totesi, että pidetään matalaa profiilia asian kanssa. Siihen loppui minun koulunkäyntini siellä; jalallakaan en kyseiseen rakennukseen enää astunut. Seuraavana syksynä sitten aloitinkin toisaalla ja taas olin yksin, mutta osittain edes rauhassa; kyllähän minulle jotkut naureskelivat jonkun verran, mutta en siitä niin välittänyt. Vahinko oli jo aiemmin tapahtunut, siihen ei enää paljoa vaikuttanut tuo toisella yläasteella osakseni saama negatiivisen puoleinen huomio.

Vuoden verran siinä koulussa ja sitten pääsinkin jo aloittamaan sairaalakoulussa ja aikaa myöten löysin itseni sairaalasta, nuorten psykiatriselta osastolta. Puolitoista vuotta olin siellä yhteen menoon; viime marraskuussa vapauduin pitkällisen "taistelun" jälkeen. Yrittivät lääkkeitä ja terapiaa tyrkyttää, mutta ei mistään terapiasta ole ennenkään mitään hyötyä ollut; lääkkeitä taas en edes harkitse.

Minua on kiusattu ensimmäisestä luokasta lähtien. Aina ollut nimittelyä ja haukkumista, koulua vaihdettu monesti. Siitä todella tulee sellainen olo, että on itse syypää siihen. Esim; jos kiusataan ja haukutaan läskiksi, sitä helposti ajattelee, että omapahan on syyni kun olen läski. Ja siitä tulee helposti syömishäiriö, ym. Itsellä juuri tämä tilanne... Koko kouluaika kiusattu, tuloksena on ollut lihominen, masentuminen ja huono itsetunto, nykyään lihominen on vain vaihtunut syömishäiriöön. Se on todella rankkaa. Kiusaaminen on pohjimmiltaan ollut haukkumista, tai vihjailua, jota opettajat eivät edes huomaa, mutta itse sitä saa itkeä pitkäänkin, mutta myös fyysistä kiusaamista on esiintynyt. Opettajat eivät ole tehneet mitään, kerran keskellä käytävää monta vuotta isommat piirittivät minut, ja kiusasivat, menin itkien lähimpään luokkaan, ja opettaja totesi että "rauhoituppas" ja vei oikeaan luokkaan... Kiusaaminen vihdoin loppui yläasteella, kun vaihdoin koulua ja muutin toiselle puolelle suomea. Täälläkin kiusattiin, mutta eräät luokkalaiseni "juorusivat" ja kertoivat opettajalle, olin erittäin kiitollinen, koska itse en uskaltanut puhua. Kerrankin oli opettajia jotka osasivat tehdä asialle jotain. Ensimmäisen kerran kun kiusaajia puhuteltiin, se loppui melkein kokonaan, mutta se "jengin pomo" jatkoi kiusaamista... Lopulta opettaja otti yhteyttä vanhempiin ja keskusteli heidän kanssaan. Itse yritin monesti kieltää, että ei tekisi niin, mutta kai se oli minulle parasta. Vieläkin se "pomo" on vihainen minulle, jostain syystä, luultavasti syyttää minua, että joutui ongelmiin. Nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että oma on syysi kun kiusasit, olisi pitänyt uskaltaa kertoa itse opettajalle heti kun se alkoi. Vieläkin on masennusta, huono itsetunto, ja päivän ruokavalioni koostuu neljästä ruisleivästä ja parista lusikallisesta kouluruokaa, arkipäivisin. Ja vieläkin välituntisin välttelen heitä, mutta silti olo on parantunut, ja toivon että yläasteen loppuessa voisin taas olla normaali nuori...

~13.v...

Minä olen koulukiusattu. Ei ammattia, ei koulutusta. Takanani poltettuja siltoja, katkenneita unelmia. Yksi niistä; opiskella sairaanhoitajaksi. Mutta kiitos erilaisuuteni takia. Olin ujo ja hiljainen. Pieni pullukka, joka rakasti makeaa, erityisesti suklaata. Finninaamainen epävarma murkku, jolla mikään ei mennyt mitenkään, ainakaan äidin kanssa. Kapinoin voimattomuuttani siten, että karkailin kotoa ja yläaste meni prinkkalaan. Erotodistushan siitä tuli. Sitten haettava hyväksyntää millä keinolla tahansa. Mielisairaala reissut, ym. alkoholin väärinkäyttöä ja uhma yhteiskuntaa kohtaan. Nykyään nelikymppisenä olen jäänyt myrskyisen elämäni takia eläkkeelle ja olen mielestäni sairaanhoitaja, ilman piikkejä, saati yhteiskuntaa vastaan. Haluan auttaa muita samassa ongelmassa olevia. Ainakin henkisellä tasolla. Olen onnellinen, vaikka on kärsimys ollut välillä sietokyvyn rajoilla. Olen tullut uskoon ja se kannatti silloin, kun en jaksanut elää!

Hmh... Mistäs alottaisin... Olen hiukan ylipainoinen tyttö. Mieltäni painaa sellainen asia, kuin kiusaaminen. Se on enimmäkseen ollut henkistäkiusaamista, mutta kiusaamista kuitenki. Käytävällä kiusaajat huutelevat minulle kaikkea eimiellyttävää. Yleensä he nimittelevät ja he juoruilevat jostain vanhoista jutuista mitä olen joskus tehnyt. Pahoitan siitä aina mieleni. Haluisin että se loppuisi, mutta en uskalla kertoa asiasta kenellekkää. En halua että kiusaaminen lisääntyisi yhtään enempää, kun tässäkin määrässä on jo kestämistä ihan tarpeeksi. Kiusaajat ovat minua vuoden vanhempi pääsääntöisesti. Nimittelyä ja juorujen levittämistä tapahtuu koulussa vähintää 4 kertaa viikossa. Kiusaaminen jatkuu netissä, kuten Facebookissa. He kommentoivat epämääräisellä tavalla julkaisemiini juttuihin. Mittani alkaa olemaa täynnä. En tiedä yhtään mitään mitä tehdä. Ainiin... Kiusaaminen ei koske ainoastaan vain minua! Vain minua ja minun yhtä parasta ystävää... Nimittelyä, juourujen levittämistä, epämiellyttäviä katseita, naurua yms...

Olisi ihanaa jos joku viitsisi kertoa mitä kannattaisi tehdä! Kiitos jo etukäteen niille, jotka jaksavat/viitsivät auttaa tässä minua (:

Moikka!
Sinuna alottaisin heti ekana siitä, että poistaisin nää kiusaajat facebook ym. sivujen kaverilistoilta. Eihän sun elämä niille kuulu. Ja kun kuulet niitä haukkuja käytävillä, oot keskittymättä niihin ja mietit että katotaan missä ollaan 15 vuoden päässä: sulla on elämä, ja niistä suurin osa todennäkösesti on jo juonut tai tulee juomaan ittensä hengiltä, koska ei ole ollut kykeneviä hankkimaan ammattia. Tämä ajatus ainakin mut auttoi läpi kouluajat. Ja tosiaan, mitä olen kuullut näistä kiusaajista nyt melkein 20 vuotta myöhemmin, kenelläkään ei mene yhtä hyvin kuin mulla, niillä on isättömiä lapsia, alkoholiongelmia, yksi halvaantui kun kännipäissään hyppäsi järveen, mulla taas, noh, mulla on kaikki mitä toivoin: 4 lasta, aviomies joka rakastaa mua, rivitaloasunto ja oma mökki. Jos selviät vielä pari vuotta vastaavanlaisen ajatuksen kanssa, niin susta tulee voittaja, ja sun entiset kiusaajat antaisi mitä vaan sun elämästä.

Jaa ettäkö kiusattu; ei vaan kiusattu vaan myös kidutettu, hakattu, potkittu, lyöty, haukuttu, kaulasta kiikutettu, lattialuututtu, pilkattu, ivattu, kampitettu, kyynärpäätaklattu jne noin neljän vuoden ajan ylä-asteikäisenä noin kolmekymmentä vuotta sitten koulutovereideni toimesta. Kokemus, josta tuskin palaudun koskaan. Ensimmäisen kerran uskaltauduin avautua kokemuksistani vaimolleni vasta monta vuotta yhdessä elettyämme, noin 25-30 vuotiaana.

Ensimmäistä kertaa olen käynyt ammattiauttajan luona vasta näin reiluna nelikymppisenä. Miksi hakeuduin ammattilaiselle, vaikka pärjäsin elämässäni loistavasti taloudellisesti ja muutenkin? Huolestuin, koska koin etten kykene ratkomaan pieniäkään kriisitilanteita rauhanomaisesti tai kypsästi. Oman tontin puolustamisesta saattoi tulla liian voimakasta ja ympäristö kärsi kävelevästä "dynamiittipötköstä". Auttoiko terapia? Ehkä, en tiedä. Kun ihminen menee rikki, sitä ei voi korjata, ainakaan entiselleen.

No, ne eivät nitistäneet minua lopullisesti, vaikka aiheuttivatkin minulle lopun ikäisen henkiset vammat ja kyvyttömyyden luottaa ihmiseen. Noina aikoina 80-luvulla koko ilmiötä "koulukiusaaminen" ei tunnettu, eikä kukaan koskaan milloinkaan puuttunut kohteluuni. Koskaan, milloinkaan en itkenyt osaani vaan kätkin kokemukseni pinnan alle. Paitsi sittemmin aikuisena tyynykin on saattanut kastua pienen poikaressun muistoihin palatessa.

Kouluväkivalta ja kiusaaminen on mielestäni verrattavissa sotarikoksiin ja raiskauksiin. Siellä rikotaan ihmisiä lopullisesti.

Nim. "Koulukiusattu jo ennen kuin siitä tuli muotia"

No, olen yksitoista vuotta. Ja mua kiusataan yhä. Joskus mua haukutaan, tönitään sekä silleen uhkaillaan, ja oikeesti pääsee aina melkein itku. En tiedä miten tästä pääsisi eroon, kun olen kertonut opettajille, kuraattorille, vanhemmille sekä kaverille, ja ei auta. Helppiä?